Tämä on näitä aikoja (siis kellonaika!) kun alkaa ajatukset juoksemaan. Tai ne juoksi ja heti kun alan kirjoittamaan ne häviää. Mutta jokatapauksessa tässä näitä yöllisiä aatoksia. Tänään ajattelin puhua vahvasta ihmisestä, onko edes niitä?
Millainen on vahva ihminen? Sanon itseäni vahvaksi, mutta todellisuudessa, ei en ole vahva. En usko että kukaan on niin vahva että jaksaisi kuunnella ainaista shaibaa. Vaikka sanotaan että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (itsekin sanon niin) se on silti MAHDOTONTA! Kaikki, vaikka kuinka provosoidusti ja ylitse ampuvan tyylisesti sanottu negatiivinen loukkaus satuttaa. Vaikka sanon että asia ookoo, ei se sitä ole, se jää aina mieleen ja aina se satuttaa.
En itsekään ole ollut aina tälläinen. Myönnän jopa joskus olevani ilkeä, varsinkin äidille. Koska puran sitä samperin pahaa oloa joka sisällä jyllää kun taas on kuullut miten järkyttävä olen tai miten pilaan hevoset tai mitä tahansa muuta paskaa. Haluaisin olla kiltti enkelimäinen tyttö, joka aina jaksaa hymyillä ja sanoa ystävällisesti. Mutta kun on kasvattanut itsellensä paksun kilven ympärille, ei sitä tunnu murtavan mikään muu kuin loukkaus. Ne tulevat suoraan läpi, paukahtavat aivojen syvimpään kolkkaan ja jäävät sinne muhimaan.
Sisältä ilkeä ihminen on vain epävarma. En itse tiedä miten oikeasti olisi oikea tapa suhtautua loukkaajaan. Nykyään heittäydyn mahdollisimman vittumaiseksi ämmäksi ja sen huomaa äänensävystä. Voisi harjoitella vain hymyilemään nätisti, niellä loukkaus ja taas kerätä aivoihin yksi lisämateriaali.
Nykyään sanon takaisin. Ja vähän jopa kovemmin. Ennen olin ujompi, jäin mieluusti hiljaa itkemään ja miettimään mikä on vikana. Kumpi sitten parempi, paskan turruttama ilkeä vai herkempi itkupilli? Palaisin kyllä mielelläni takaisin itkijäksi, nykyään kyyneleitä tuntuu niin harvoin näkevän. Sekö on muka vahvuutta?
Millainen on vahva ihminen? Sanon itseäni vahvaksi, mutta todellisuudessa, ei en ole vahva. En usko että kukaan on niin vahva että jaksaisi kuunnella ainaista shaibaa. Vaikka sanotaan että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (itsekin sanon niin) se on silti MAHDOTONTA! Kaikki, vaikka kuinka provosoidusti ja ylitse ampuvan tyylisesti sanottu negatiivinen loukkaus satuttaa. Vaikka sanon että asia ookoo, ei se sitä ole, se jää aina mieleen ja aina se satuttaa.
En itsekään ole ollut aina tälläinen. Myönnän jopa joskus olevani ilkeä, varsinkin äidille. Koska puran sitä samperin pahaa oloa joka sisällä jyllää kun taas on kuullut miten järkyttävä olen tai miten pilaan hevoset tai mitä tahansa muuta paskaa. Haluaisin olla kiltti enkelimäinen tyttö, joka aina jaksaa hymyillä ja sanoa ystävällisesti. Mutta kun on kasvattanut itsellensä paksun kilven ympärille, ei sitä tunnu murtavan mikään muu kuin loukkaus. Ne tulevat suoraan läpi, paukahtavat aivojen syvimpään kolkkaan ja jäävät sinne muhimaan.
Sisältä ilkeä ihminen on vain epävarma. En itse tiedä miten oikeasti olisi oikea tapa suhtautua loukkaajaan. Nykyään heittäydyn mahdollisimman vittumaiseksi ämmäksi ja sen huomaa äänensävystä. Voisi harjoitella vain hymyilemään nätisti, niellä loukkaus ja taas kerätä aivoihin yksi lisämateriaali.
Nykyään sanon takaisin. Ja vähän jopa kovemmin. Ennen olin ujompi, jäin mieluusti hiljaa itkemään ja miettimään mikä on vikana. Kumpi sitten parempi, paskan turruttama ilkeä vai herkempi itkupilli? Palaisin kyllä mielelläni takaisin itkijäksi, nykyään kyyneleitä tuntuu niin harvoin näkevän. Sekö on muka vahvuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti