Lupaan jossain vaiheessa kirjoittaa päiväsaikaan, tämä yö on kuitenkin jotenkin niin kiehtova ja ajatus karkailee sopivan usein että teksti pysyy uskottavan sekavana. Lupaan myös muita kun mietteitäni, ehkä joskus taas olisi aikaa esitellä uusia vaatteita ja sillain, ettei porukka ihan kyllästy lukemaan tätä yleistä miettimistä.
Tänään töissä yksi asiakas sanoi minulle että olen aina onnellinen, kun hymyilen niin paljon. Sisällä jääpiikki sydämessä hymyilin aurinkoisesti ja totesin jotain tähän suuntaan: "kiitos! Mielestäni on mukava hymyillä, se tarttuu helposti". Väläytin hymyä lisää ja taas kehuttiin nätiksi ja hymyileväksi. Siihen tottuu. Mutta se että jos hymyilen, onko se automaattinen onni? Olen elänyt viimeisen kuukauden horroksessa. Miettien ihan kaikkea muuta mitä pitäisi. Ajatukset karkaillut, miettinyt, pohtinut. Murtunut itkemään useammin kun viimeisen kahden vuoden aikana. Yksin iltaisin. Ja kun joku kysyy, murehdin vielä rakkaan hevoseni menetystä. Kyllä sitäkin.
Miksen olisi onnellinen? Minulla on uskomattoman loistava elämä. Koulu sujuu, kotona kolme hevosta, töissä ja ei suurempia ongelmia. Olen siis onnellinen. Iloinen ja onnellinen. Odotan että pääsen ulos tästä kulissista, joku kaveri tökkäsisi ja herättäisi. Tosin koin jo heräämistä. Ja nyt tästä kirjoittamisestakaan ei tule mitään!
Olen ollut viimeisen kaksi kuukautta / kuukauden / pari viikkoa (ei ajantajua ei..) korvia myöten rakastunut. Katsellut maailmaa vaaleanpunaisten sydänten läpi ja kuvitellut kaikkea muuta mitä oikeasti asiat on. Se on kun lasiovea päin kävely. Oli nenän alla, mutta ei helvetti kun on tyhmä ja ei tajua! Lupaan, olen pääsemässä ihanan ihanan ihanan ihmisen avulla taas jaloilleni, huomaan että ympärillä on kavereita, en ole yksin.
Töissä on mukavaa, tosin olen hieman uupunut. Pelkään jo hieman loppuun palamista, mutta en uskalla tai halua edes pyytää vapaata. Haluan näyttää että pystyn parempaan, minusta on siihen. En oikeasti tiedä mitä, ketä tai miksi pakenen, mutta en halua nähdä totuutta. Pelkään sitä niin paljon että kuvittelen olevani turvassa totuudelta kun teen muuta, niin paljon etten ehdi ajatella sitä. Ehkä herään siinäkin suhteessa, vielä jossain vaiheessa.
Olen onnellinen, hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti