Tunteiden tuntemista

Piti oikein alkaa miettimään tätä tunne hommaa. Sitä mitä tunne on, mistä tietää ja mitä on tuntenut. Ihan nyt omaksi mielenkiinnoksi ajattelin ottaa tälläisen oman tunneanalyysin. Ja haastan tähän kaikki jotka tämän lukee! Jos ei ole blogia, voi kirjoittaa vaikka muuten itselle ylös tai miettiä edes. Haasteessa tulee siis käsitellä ainakin seuraavat tunteet: Pelko, suru, onnellisuus / iloisuus, rakkaus ja viha. Ja sitten vielä mieluusti kerrotaan onko miten kokenut tunnetta, millaisena se vallitsee, onko se hyvä vai huono, tuntuuko että se on turha tunne jne. Mitä nyt kyseisestä tunteesta ikinä tuleekaan mieleen. Itse halusin ottaa haasteen vastaan, sillä en osaa käsitellä tunteitani enkä oikestaan tiedä mitä milloinkin tunnen. Siis tästä tulossa taas astetta sekavampi postaus.

Pelko

Välillä tuntuu että olen jatkuvassa pelossa. Elämä on pelkäämistä. Mutta toisaalta tuntuu etten tiedä mitä pelko on. Siinä missä muut huutavat kauhusta kun kaarteessa ajetaan satasta, saatan itse nauttia tilanteesta. En pelkää kipua, en pimeää. Joskus olen pelännyt korkeita paikkoja. Onko se pelon tunne sitä kun särkänniemen laitteessa maha muljahtaa seitsemän kertaa ympäri ja lamaantuu. Ehei, mielestäni se on sellaista tavallista, normaalia pientä jännitystä. Pelko on jotain syvällisempää, jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Se on jotain mikä on niin syvällä että jos se joskus tosissaan tulisi pintaan, siis ihan tosissaan, ei ihminen sitä kestäisi. Pelko ja pelkääminen on jotenkin niin yliarvostettua. En pelkää ötököitä, inhoan niitä. En pelkää korkeita paikkoja, en vain nauti siellä olosta. Pelosta en puhu, se on sisällä, kylmänä pienenä möykkynä, päästäen  välillä pieniä pelkoja (kuin tämän Pelon jälkeläisiä) värisyttämään tyhjyyden kaltaista maailmaa.

Suru

En käsitä surua pelkästään itkuna, vaikka suurimmillaan se takuulla myös on sitä. Suru on tyhjää, ankeaa katkeraa oloa, joka saattaa tulla yllättäen tai pidemmän kaavan kautta. Suruun on yleensä syynsä. Kukaan ihminen ei tuskin lapsena ollut surullinen. Lapsena oltiin sponttaaneita ja iloisia. Haaverin jälkeen vuodatettiin pari kyyneltä ja taas naurettiin. Mikä meistä sitten tekee surullisia. Nykyään ihmiset ovat enemmän huolissaan kaikesta, jonka tähden aletaan suremaan ja voivottelemaan.  Raha, terveys, työt, koulutus.. Itse koen surun lähinnä hiljaisuutena. Olen avoin ja suorasanainen ihminen. En koe olevani usein surullinen, mutten tiedä kun joskus tunnen olevani surun tai pelon sekaisen tunteen vallassa. Olen tyhjä, en osaa sanoa mikä on. Onko vain niin täynnä sitä surua tai pelkoa että menee jo täysin yli? Harvoin suru näkyy ihmisestä. Ne ihmiset jotka oikeasti ovat surullisia eivät näytä sitä tai osaavat taitavasti sen peittää. Ne ovat juuri niitä ihmisiä jotka hymyilevät säteilevästi ja kertovat onnellisuudesta. En sano ettei muka olisi oikeasti onnellisia ja iloisia ihmisiä. Mutta yleensä juuri surun valtaamat ihmiset ovat ne jotka jaksavat kuunnella, hymyillä ja auttaa. Juuri niillä on suurempia ongelmia kun sinulla. Se pistää loppupeleissä miettimään. Miksi jaksan valittaa jostain niin vähäpätöisestä? Ryhdistäydy, ajattele positiivisemmin. Siinä elämiseen hyvät avain sanat. Suru ja ilo kulkee täysin käsi kädessä, et voi ikinä olla varma onko paras ystäväsi iloinen vai onko syvällä sisimmässä niin suuri suru että positiivisuus ottaa johtoaseman.

Ilo

Ilo, positiivisuus, onnellisuus. Se kun ei pysty olemaan hymyilemättä, kun joku läheinen ystävä sanoo juuri ne sanat jota siihen asiaan tarvitsit. Kun muistellessa viime kesäistä reissua kavereiden kanssa suun pienet kääntyvät virneeseen. Kun talvipakkasella seisot kylmällä bussipysäkillä ja muistat miten viime talvena teitte jotain hauskaa kavereiden kanssa. Itseä lämmittävä muisto, ilo. Miltä iloinen ihminen näyttää? Miltä kuulostaa? Niinkuin juuri sanoin on niin häälyvä raja ilon ja surun välillä, että se mahdoton sanoa onko ihminen tosissaan iloinen vai surullinen. Olen yleensä ollut hyvä lukemaan ihmistä. Pelkään kuitenkin lukea ystäviäni. Jos käsitän väärin. Siksi yritän olla lukematta ja siksi en joskus pystykään lukemaan. En ole hyvä tuomaan iloa. Itselläni taas on yksi erittäin tärkeä ystävä, pelastaja joka on sanotaanko miljoona kertaa tsempannut, joka piristää joka ikinen päivä minua. Itse en osaa. Jo kun näen ystäväni, tiedän että minun on hyvä olla. Olen iloinen, suoranaisesti ONNELLINEN, että minulla on joku niin upea ystävä joka ymmärtää ja lukee minua paremmin  kun äitini. Osaisimpa tuoda sen ilon myös takaisin, olen vain niin pessimistinen ihminen ja kun yritän, en vain osaa. Ilo on se asia, mikä saa oikeasti lämmön sisälle, se mikä tekee sinut juuri sillä hetkellä onnelliseksi. Ehkei iloa ole tarkoitettu vuosien pituiseksi tunteeksi, ehkä elämme neutraalissa maailmassa, missä on tarkoitus vaan pilkahtaa niin  surua, pelkoa kuin iloakin. Kaikilla erisuhteissa.

Viha

Viha on yksi inhoamistani asioista. Käsitän monenlaista vihaa. Vihaa on katkeroituminen, kateellisuus, raivokkuus, anteeksiantamattomuus.. Lukematon määrä asioista on vihapohjaisia. Ihmiset eivät myöskään ole syntynyt vihaisiksi kuin ei surullisiksikaan. Mikä saa meidät vihaiseksi? miksi emme voi joskus miettiä ennen kuin sanomme sen mikä loukkaa? Itse koen nykyään olevani hirveän vihainen ja se purkautuu ärsymyksenä. Pohjimmillaan vihalla on aina joku syy. Pelko tai suru yleensä. Silloin ihminen yritää mennä kuoreena ja olla vahva. Mutta onko vahvuutta se että osaa vastata loukkaajalle takaisin? Tehdä meilkoinen oravanpyörä ja kirota ja polttaa sillat. Viha yleensäkin on asia mitä inhoan. Silti olen vihanpalvoja, jaan vihaa kotona, ympärilleni. Minulla on kuin kaksi persoonaa: pelko joka käpertyy positiivisuuteen ja iloon ja pelko joka nojautuu vihaan. Uskon edelleen että pelko on se mikä minuakin ajaa eteenpäin. Viha saa ihmisen kiehumaan, se kun adrenaliini kohoaa ja sydän hakkaa rinnassa. Näkö sumenee ja tekisi mieli huutaa. Toiset huutaa, toiset heittelee esineitä, paiskoo ovia. Osa on hiljaa ja kiehuu sisältä. Mikä sitten paras. Viha on kuitenkin tunteista sellaisin mitä näytetään maailmassa paljon (jos siis juuri nämä luettelemani ärstymys, kateellisuus, katkeruus jne. lasketaan tähän). Mutta niinkuin sanoin, viha ei tule yksin, sillä on juuret jossain.

Rakkaus

Jätin tämän viimeiseksi, koska henkilökohtaisesti tämä on ehkä hankalin. Koska olen oikeasti kylmän oloinen ihminen (jokainen lukekoot horoskooppiluonnekuvauksen kohdan vesimies, kuvaa 110% minua, voisin joskus oikein analysoida sen teille!) En tiedä mitä rakkaus on. Rakkauteen tietenkin lasken mukaan välittämisen ja ystävien arvostamisen (niinkuin perheenkin). Tietenkin rakastan perhettäni ja se on minulle kaikki kaikessa. Mutta kun puhutaan ihan todellisuudessa rakkaudesta sen kaikessa muodossa, en osaa sanoa mitä se on. Millainen tunne se on. Sellainen kun näet kaiken vaaleanpunaisena kun silmät ovat sydämenmuotoiset? joo nii varmaan.. Vaikka olenhan minäkin sellaisten silmien läpi maailmaa katsellut, mutta onko se todella sitä? Mahassa muljahtaa kun tietty ihminen katsoo sinuun. Et voi olla nauramatta jutuille, kuuntelet (tai olet kuuntelevinasi) kun puhutaan, mutta todellisuudessa ajatuksesi on jossain aivan muualla. Miltä rakkaus tuntuu? Sattuuko se? Onko se tosiaan se suoraan sydämeen iskevä nuoli joka kuollessaan vie puolet mennessään. Ei, en tiedä. Tiedän vain mitä itse kokee ja tuntee, en tiedä mitä se on. Se on asia mitä haluaisi jakaa maailmalle. Unohdetaan pelot ja surut, rakastetaan ja välitetään. Huolehditaan toisistamme ja pidetään hauskaa. Onko rakkaus onnea? En tiedä, sen tuntee kun sen aika on.

Mietin, olen todellinen. Tunnen, elän.

yölöpinä 6: Hymyilen, olen onnellinen?

Lupaan jossain vaiheessa  kirjoittaa päiväsaikaan, tämä yö on kuitenkin jotenkin niin kiehtova ja ajatus karkailee sopivan usein että teksti pysyy uskottavan sekavana. Lupaan myös muita kun mietteitäni, ehkä joskus taas olisi aikaa esitellä uusia vaatteita ja sillain, ettei porukka ihan kyllästy lukemaan tätä yleistä miettimistä.

Tänään töissä yksi asiakas sanoi minulle että olen aina onnellinen, kun hymyilen niin paljon. Sisällä jääpiikki sydämessä hymyilin aurinkoisesti ja totesin jotain tähän suuntaan: "kiitos! Mielestäni on mukava hymyillä, se tarttuu helposti". Väläytin hymyä lisää ja taas kehuttiin nätiksi ja hymyileväksi. Siihen tottuu. Mutta se että jos hymyilen, onko se automaattinen onni? Olen elänyt viimeisen kuukauden horroksessa. Miettien ihan kaikkea muuta mitä pitäisi. Ajatukset karkaillut, miettinyt, pohtinut. Murtunut itkemään useammin kun viimeisen kahden vuoden aikana. Yksin iltaisin. Ja kun joku kysyy, murehdin vielä rakkaan hevoseni menetystä. Kyllä sitäkin.

Miksen olisi onnellinen? Minulla on uskomattoman loistava elämä. Koulu sujuu, kotona kolme hevosta, töissä ja ei suurempia ongelmia. Olen siis onnellinen. Iloinen ja onnellinen. Odotan että pääsen ulos tästä kulissista, joku kaveri tökkäsisi ja herättäisi. Tosin koin jo heräämistä. Ja nyt tästä kirjoittamisestakaan ei tule mitään!

Olen ollut viimeisen kaksi kuukautta / kuukauden / pari viikkoa (ei ajantajua ei..) korvia myöten rakastunut. Katsellut maailmaa vaaleanpunaisten sydänten läpi ja kuvitellut kaikkea muuta mitä oikeasti asiat on. Se on kun lasiovea päin kävely. Oli nenän alla, mutta ei helvetti kun on tyhmä ja ei tajua! Lupaan, olen pääsemässä ihanan ihanan ihanan ihmisen avulla taas jaloilleni, huomaan että ympärillä on kavereita, en ole yksin.

Töissä on mukavaa, tosin olen hieman uupunut. Pelkään jo hieman loppuun palamista, mutta en uskalla tai halua edes pyytää vapaata. Haluan näyttää että pystyn parempaan, minusta on siihen. En oikeasti tiedä mitä, ketä tai miksi pakenen, mutta en halua nähdä totuutta. Pelkään sitä niin paljon että kuvittelen olevani turvassa totuudelta kun teen muuta, niin paljon etten ehdi ajatella sitä. Ehkä herään siinäkin suhteessa, vielä jossain vaiheessa.

Olen onnellinen, hymyilen.